(Kuva 2025: uudelleenpeittoa(näkyy silkin osittaisena puuttumisen kannen sisäpuolella), mehiläisten itse tarkistusta varten avaamia kennoja ylempänä, sekä tyhjiä kennoja joista saastuneita toukkia on jo aiemmin poistettu )
Miten vastustus näkyy pesässä?
Selkeimmin havaittavia merkkejä ovat esimerkiksi uudelleenpeitto sekä saastuneiden toukkien poisto, joista jälkimmäisen voi havaita myös punkkilevyllä poistettujen sikiöiden osina.
Vähimmillään varroaa vastustava pesä ei kuolekaan vaikka sen olisi pitänyt, tai ei heikenny vaikka pitäisi. Kuin kylmää vettä palovammalle: vahingot ovat pienempiä tai niitä ei ole ollenkaan verrattuna varroaherkkiin kantoihin. Pärjätään vähemmillä torjunnoilla tai jopa kokonaan ilman.
Tämä ei silti tarkoita, etteikö punkki voisi harrata pesää sillointällöin. Osa pärjää, osa pärjää paremmin – osa jopa immuuneiksi luokiteltavia punkkitasojen pysytellessä vuoden ympäri alle 4%. Hajontaa on vielä jonkin verran, mutta punkin iskiessä takavasemmalta nämä ovat viimeisiä pystyssä ja tuottavia rivissä joka tapauksessa.
“Enemmän hunajaa vähemmällä työllä” – itseohjautuvuus jalostuksessa
Olen jalostuksessa ottanut vahvasti mukaan luonnonvalinnan. Tavoite ei ole pesä, jota pitää koko ajan manipuloida, vaan pesä joka toimii pitkälle itseohjautuvasti.
Itseohjautuvuus on oma sateenvarjotermi samalle ajatukselle, jonka veli Adam tiivisti kuuluisasti:
“More honey with less work.”
Arkisemmin: enemmän hunajaa per käytetty tunti – sillähän lopulta vain on merkitystä. Pitkällä aikavälillä, eli että pahat katovuodet jää väliin yksittäisten hunajavuorten kustannuksella. Kaikki kerää hyvänä vuonna, vain hyvät huonona.
Sekä työkuorma että sato ovat ennustettavampia. Varroantorjunnat ja pesien manipuloinnit vievät tuhottomasti aikaa, loppukesän torjunnat vieläpä kun olisi aika paljon muutakin tekemistä. Edelleenkin rajuista ja koko ajan lisääntyvistä torjunnoista huolimatta Suomessa menetetään 5–10% pesistä varroalle vuosittain.
Itseohjautuvuus koostuu monista pienistä asioista, esimerkiksi:
-
oikea-aikainen ja järkevä sikiöinti (myös kuhnureiden osalta)
-
sikiöalan ja talvipallon järkevä sijoittuminen
-
hunajan pakkaus sikiöalan ylle ja pesän hyvä rytmi
-
tehokas kuivaus ja peitto
-
rauhallisuus ja parveilemattomuus
Tottakai tarkistuksia pitää tehdä ja tilaa lisätä – mutta näiden kanssa voi usein toimia hieman rennommin kuin “etelänverisempien” kantojen kanssa on totuttu meidän poukkoilevissa keleissä.
Kuhnurit: ei ongelma, vaan osa ratkaisua
Yksi iso ero moniin perinteisiin käytäntöihin on tämä: kuhnurikakustoa ei tarvitse leikata varroaa vastustavilta linjoilta välttämättä ollenkaan. Itse asiassa vahva epäilys on, että kuhnureilla ja kuhnurialalla voi olla tärkeä rooli varroansiedossa. Punkit hakeutuvat mielellään kuhnurisikiöön, ja saastuneita kuhnureita poistetaan työläisten toimesta – jolloin säästyy samalla monen monta työläistoukkaa.
Tätä voimistaa mehiläisillämme yleistynyt tapa kasvattaa kuhnureita myös aikaisin keväällä ja myöhään loppukesällä. Kuhnurisikiöinti ei näinä aikoina ole voimakasta, ja suuri osa kuhnureista poistetaankin punkkeineen. Tavallaan “loukuta ja poista” -ajatus toteutuu, mutta mehiläisten itsensä ohjaamana – myös poikkeavina aikoina, jolloin useimmissa pesissä kuhnurisikiöinti olisi jo loppunut – tai keväällä ei olisi vielä alkanutkaan.
Kuhnurikakku saa siis olla pesässä vuoden ympäri, ja vielä parempi, jos kuhnurikennostoa on vähän siellä täällä sikiöalueen tuntumassa.
Lisäksi kuhnurit levittävät ympäristöönsä kestävää perimää, mikä on osa isompaa kokonaisuutta.
Torjunnat – vähentäminen kannattaa tehdä järjellä
En voi kehottaa ketään jättämään torjuntoja tekemättä, vaikka itse jalostuksessa pidänkin yhteiskunnat täysin torjumattomina, ja tätä kirjoittaessa vanhimmat torjumattomat yhteiskunnat ovat olleet sellaisia 2020 lähtien ja sitä edelsi vuosia kestänyt torjuntojen asteittainen vähentäminen alati kasvatetulla paineella. Jos kuitenkin haluat lähteä kokeilemaan torjuntojen vähentämistä tai jopa lopettamista varroaa vastustavilla emoilla, järkevin tapa on tehdä se asteittain.
Iso käytännön huomio on tämä: kun vaihdat emon varroaa vastustavaan, pesässä voi olla edellisen emon jäljiltä valtava punkki- ja viruskuorma, varsinkin kesän jälkimmäisellä puoliskolla. Uuden emon jälkeläisiä alkaa syntyä vasta noin kolmen viikon päästä, ja nekin alkavat varroantorjuntahommiin kunnolla vasta parin viikon ikäisenä. Siihen, että uusi jälkeläistö on selvä enemmistö, menee vielä lisää aikaa – usein käytännössä seuraavana keväänä vasta.
Siksi emonvaihtovuonna “liian rohkea” torjunnoista luopuminen voi kostautua, vaikka uusi emo olisikin hyvä. Syksyn mittaan uuden emon jälkeläiset alkavat siivota punkkeja ja heittävät samalla toukkia, talvimehiläisiksikin tarkoitettuja ulos, jolloin pesä voi heikentyä tarpeettomasti.
Käytännön välitavoite:
Kun vaihdat varroaa vastustavan emon tai teet jaokkeen, tee loppukesän torjunta (elokuussa mahd aikaisin). Se voi riittää jo pitkälle, ja vähentää riskiä, että pesä lähtee talvimehiläisten teon aikaan turhaan heikkenemään. Oksaalihappotiputus perään resetoi tilanteen täysin.
Vastustaa verrattuna mihin?
“Vastustava” on aina vertailutermi. Ajattelen sitä ennen kaikkea niin, että nämä linjat pärjäävät selvästi paremmin kuin yleisesti käytössä olevat kannat, joita näkee ympärillä. Minulla on myös verrokkeja: osa emoista on monen polven villiä paritusta tai muualta hankittuja.
Vastustavia? – ehdottomasti.
Täysin resistenttejä? – koko ajan suurempi osa.
Ero näkyy käytännössä siinä, että muut kannat eivät pysy hengissä ilman rajuja torjuntoja – ja se kertoo samalla, että suunta on oikea.
Kyse ei ole vain punkista – vaan viruksista ja talvehtimisesta
Varroosissa varsinainen iso ongelma ei ole pelkkä punkki, vaan virukset, joita se levittää ja joiden vaikutuksille se herkistää mehiläistä. Siksi varroaa vastustava linja näkyy usein myös parempana patogeenien sietona, hyvänä talvehtimisena ja yleisenä sitkeytenä (toleranssi).
Labrajalostettu VSH-mehiläinen on tauteja estävä, kotimainen lisäksi niitä kestävä.
Paikallinen sopeutuminen vaikuttaa myös tutkimusten mukaan paljon: muualta tuotu resistentti mehiläinen ei välttämättä pärjää täällä samalla tavalla kuin paikallisesti valikoitunut kanta. Ympäristö on erilainen ja aiheuttaa stressiä. Jostain syystä Suomesta Keski-Eurooppaan siirto ei tunnu vaikuttavan niin dramaattisesti. Sopeutuvaisia mehiläisiä.